Hip huraa, tai sitten ei. Lopun ajan kohokohdaksi jäi lähinnä syönti ulkona lääkintäeversin kanssa. Koko reissusta käsiin ei jäänyt oikein mitään muuta kuin muistoja. Ehkä pari kaveria. Eilinen ja tämä päivä olivat varmasti koko palvelusajan synkimmät päivät. Luultavasti suurinta osaa palvelustovereista en näe enää koskaan. Olin muuten varmaan viimeinen, joka tänään käveli tuosta portista ulos viimeisen kerran.
Eikä paljoa lohduta tulevakaan, pitäisi nimittäin hoitaa ainakin seuraavat asiat: osoitteen muutos, passin tai henkilöllisyystodistuksen hankkiminen, osakuntaan kirjautuminen, ilmoittautuminen opiskelijaksi, bussikortin uusiminen, kursseille ilmoittautuminen, autokoulussa käynti, (taas) uusien kavereiden löytäminen, opiskelijakortin uusiminen ja ties mitä muuta. Ja kaikki tämä ah niin ihanassa (ei) Helsingissä. Ja kun kaikki pitää tehdä tietyssä epäloogisessa järjestyksessään, niin ravaamista ja odottamista tulee varmasti vaikka millä mitalla (enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana).
Mutta älkäämme suotta vaipuko epätoivoon, olenhan nyt käyny kaiken ja kattavan asepalvuksen, ja kenttäkelpoisuuteni on kuulemma hyvä, joten kaikesta tästä pitäisi selvitä. Mieltä rauhoittamaan esittelen teille nyt yhden runon, joka pulpahti päästäni eräänä aamuyönä.
Minuutista puolet
hajoon
mut en hajoo
syön sienen
se maistuu
mutta ei maistu
lennän
mutta en lennä
syön lennon
se maistuu sieneltä
Hyvää vuotta ja tulevaa, toivottavasti näemme vielä.